Muistisairas isäni siirtyi asumaan hoivakotiin syksyllä 2018. Sitä ennen isä oli ehtinyt olla palvelukeskuksen asunnossa edellisestä syksystä saakka, mutta hän ei enää pärjännyt ilman ympärivuorokautista hoivaa. Olin käynyt jo pitkään isän luona kylässä kissani Sulon kanssa - ensin isän kotona Pispalassa ja sitten palvelukeskuksessa. Sulo on matkannut kyläreissuille pyörän korissa ja sylissäni bussilla, tyttäreni synnyttyä kisu teki reissut vaunujen ja myöhemmin rattaiden alatasolla sekä auton kyydissä.
Isäni oli aina hyvin eläinrakas, ja Sulon vierailut piristivät kovasti. Alzheimer eteni hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Muisti pätki yhä enemmän eikä isä aina edes muistanut keitä minä, äitini ja tyttäreni olimme. Joskus hän luuli tytärtäni minuksi. Isä eli paljon menneissä vuosissa ja olin hänelle vielä pikkutyttö. Alzheimer teki myös sen, että isä oli usein omissa maailmoissaan eikä jaksanut oikein osallistua keskusteluun. Mutta se oli varmaa, että heti Sulon ilmestyessä näköpiiriin isä kiinnitti huomion kissaan. Hän alkoi jutella Sulolle ja yritti rapsutella tätä, kun Sulo kulki pyörätuolin ympärillä. Sulo oli mitä parhainta virikettä!
Isä rapsuttaa Suloa.
Hoivakoti ja muistisairaiden osasto oli isälle erinomainen paikka asua. Isästä pidettiin hyvää huolta ja arjessa oli paljon huumoria mukana. Osastolla otettiin Sulon vierailut innokkaasti vastaan, ja kävimme kylässä viikoittain. Hoitajissa on monia eläinrakkaita, ja etenkin isän omahoitajana toiminut Anu otti Sulon omakseen. Hoitajat olisivat pitäneet Sulon osastolla vaikka pidemmänkin aikaa.
Sulo oli aluksi kiinni valjaissa, mutta kisulla oli niin valtava into päästä nuuskimaan paikkoja, että lopulta Sulo sai kulkea vapaana. Kisu meni häntä pystyssä pitkin käytäviä, välillä naukuen ja välillä lattialla autuaasti kieriskellen ja venytellen. Sulo nuuski retkillään kaikki kaapit ja niiden aluset, livahti hoitajien huviksi heidän toimistoon ja kahvihuoneeseen, pääsi pari kertaa pujahtamaan lääkehuoneeseen ja änkesi itsensä ovenraoista asukkaiden huoneisiin. Muutamia kertoja jouduin hakemaan kisun pois erään rouvan sohvan alta, se oli erityisen mieluisa lepopaikka Sulolle. Reviirin tarkastuksen jälkeen Sulo asettui usein oleskelutilan tuolille mukavasti lepäämään ja katsomaan televisiota asukkaiden kanssa tai seuraamaan tyttäreni leikkejä. Joskus isäni oli väsynyt ja oli huoneessaan vuoteessa vierailumme aikana. Silloin nostin Sulon isän viereen ja hän sai rapsutella kisun pehmeää turkkia.
Käytävällä on kiva piehtaroida.
Sulon vierailut piristivät paitsi isää ja hoitajia, myös hoivakodin muita asukkaita. Moni asukas liikkuu pyörätuolilla, ja nostin Sulon ylemmäs, jotta mummut ja papat pääsivät silittämään kisua. Eräs rouva liikuttui aina kovasti saadessaan paijata Suloa. Hänellä oli ollut oma kissa, joka oli kovin rakas. Joskus hoitajat kaappasivat Sulon syliinsä ja kävivät näyttämässä pörröistä kyläilijää vuoteissaan lepääville asukkaille.
Kävimme porukalla usein myös lounaalla hoivakodin alakerroksen ravintolassa. Kuljetin isää pyörätuolissa ja Sulo tepasteli hihnassa joukon johtajana – lippu pystyssä tietenkin. Ravintolassa Sulo makoili pöydän likellä. Sielläkin Sulo herätti paljon ihastusta ja hilpeyttä. Moni asukas ja vierailija tuli juttelemaan ja Sulo nautti huomiosta ja silittelystä. Välillä Sulo olisi mieluummin mennyt seuramieheksi naapuripöytiin kuin ollut oman porukan kesken.
Sulo, hoitajien lellikki.
Korona-aika muutti vierailuja eikä osastolle tai ravintolaan valitettavasti enää päässyt. Pahimman vaiheen laannuttua hoivakodin pohjakerrokseen järjestettiin iso tapaamishuone, jonne omaiset saivat varata vierailuaikoja. Sulo viihtyi sielläkin erinomaisesti. Huone oli tilava ja siellä oli paljon mielenkiintoisia hyllyjä ja tasoja tutkia. Nojatuoleilla kelpasi lepäillä tai kiipeillä selkänojilla, ja väsähtäessään tutkimusmatkailuun Sulo meni päiväunille kirjahyllyyn virsikirjojen viereen. Pois lähdettäessä Sulo sai aina uusia ystäviä, kun käytävällä liikkui asukkaita rollaattoreineen ja he pysähtyivät juttusille nähdessään kissan. Useimmiten Suloa luultiin ensin koiraksi, kun hihnassa liikkuva kissa oli niin erikoinen näky.
Viime kevään edetessä tapaamisia sai onneksi järjestää jälleen osastolla, mutta vain asukkaiden omissa huoneissa. Sulon piti olla hinnassa kiinni, kun muutenhan kisu olisi mennyt ties minne ja minä perässä. Sulo oli tottunut vaeltelemaan siellä sun täällä, joten kiinnipito tietenkin harmitti. Sulo päivysti hihnan päässä huoneen ovella käytävällä, seurasi rollaattoriliikennettä ja protestoi kiinnioloaan välillä naukumalla. Toivoin, että korona-aika helpottaisi ja pääsisimme taas vapaasti kulkemaan.
Tapaamishuoneessa porukalla.
Tuli kesä ja juhannuksen vietto oli alkamassa. Olimme suunnitelleet menevämme isää katsomaan porukalla juhannuspäivänä. Isällä oli ollut ruokahaluttomuutta jo joitakin päiviä, mutta en ollut suhtautunut siihen vakavasti. Olimme nähneet vasta muutamia päiviä sitten, ja tuolloin isä jaksoi syödä lähes koko keittolautasellisen avustuksellani. Juhannusaaton iltana sain soiton hoivakodista. Isä oli ollut tiedottomana koko iltapäivän ja hoitaja suositteli, että tulisin paikalle. Isä oli vain hetkittäin hereillä ja yritti jotain puhuakin, mutta se oli vaikeaa. Olin koko illan isän luona ja jäin yöksi sängyn viereen pedatulle patjalle. Aamulla oli toivoa ilmassa: jos antibiootti ja lisähappi auttaisivat. Kipulääkkeen ansiosta kipuja ei onneksi ollut. Aamupäivällä minun piti lähteä käymään kotona. Ennen lähtöäni taputtelin isää olkapäälle ja kerroin, että tulemme iltapäivällä katsomaan häntä jälleen äidin, tytön ja Sulon kanssa. Sitä retkeä ei koskaan tullut.
Laitoin kotona juuri lounasta, kun hoitaja soitti ja kertoi suru-uutisen. Isä oli kuollut. Hän oli vain lakannut hengittämästä. Itkimme puhelimessa yhdessä. Kaikki oli lopulta tapahtunut niin nopeasti ja yllättäen. Ulkona paistoi aurinko ja koivunlehdet hehkuivat kirkkaanvihreinä. Oli keskikesän juhla ja sinivalkoiset liput liehuivat juhannuspäivän kunniaksi. Isä sai mitä kauneimman ja arvokkaimman kuolinpäivän.
Isä oli kuollessaan 91-vuotias. Hän saavutti pitkän elämän, millä lohdutan itseäni surun keskellä. Mutta minulla on yhä valtava ikävä isää ja meidän hauskoja vierailuja Sulon kanssa. Elämästä ja arjesta puuttuu valtavan ison palanen. On outo olo, kun emme enää lähdekään joka viikkoiselle kyläilylle. Itku tuli myös, kun valitsin valokuvia tätä juttua varten. Haluan käydä vielä joku päivä isän osastolla Sulon kanssa ja viedä samalla tämän Birma-lehden muistoksi hoivakodin ihanille hoitajille.
Muistisairaudesta huolimatta ihmisen elämä on arvokasta ja sitä pitää vaalia loppuun asti. Se, ettei ihminen enää muista, ei tarkoita, etteikö hän olisi olemassa tai etteikö hänelle kannattaisi jutella ja pitää osana omaa arkea. Muistisairaan elämä on erilaista kuin terveen ihmisen elämä, mutta se ei välttämättä ole surkeaa tai huonoa. Itse koen, että isällä oli hyvä olla myös viimeiset vuodet.
Minusta olisi mahtavaa, jos monet muutkin kilttien ja rohkeiden lemmikkien omistajat veisivät lemmikkejään hoivakoteihin. Eläimillä on valtava voima luoda ympärille rakkautta, lämpöä, hellyyttä ja huumoria sekä herättää iloisia muistoja. Sulo jätti suloiset tassunjäljet Tammenlehvän käytäville ja isäni, hoitajien ja asukkaiden sydämiin.
Teksti & kuvat: Katja Villemonteix
Sulon mami